LASKIAISSUNNUNTAI 22.2.2009

Mark.10:32-45

Kolme vuotta sitten sain olla tällä samalla paikalla saarnaamassa laskiaissunnuntaina samasta Markuksen evankeliumin tekstistä. Silloin, niin kuin tänäänkin, jumalanpalvelus aloitettiin virrellä 54: Käykäämme nyt Jerusalemiin ja yhdessä paastotkaamme ja Jeesusta kärsimystiellänsä nyt nöyrästi seuratkaamme. Siinä on ensi keskiviikkona alkavan paastonajan kaikkein keskeisin sisältö. Kutsu kulkea Jumalan sanan tutkimisessa Jerusalemiin Jeesuksen kärsimystä katselemaan. Suostua näkemään ja ottamaan todesta se, että Jeesus tosiaan kärsi juuri minun vuokseni – ja aivan syystä. Siinä on alkavan paastonajan syvin tarkoitus sekä meille osoitettu kutsu ja haaste.

Kolme vuotta sitten aloitin saarnan toteamalla, että moni seurakuntalaisista on kulkenut matkan Jerusalemiin aivan konkreettisesti ajassa ja paikassa, mutta että itseltäni se on monista aikomuksista huolimatta vielä jäänyt tekemättä. Nyt tilanne on toinen. Ensimmäistä kertaa voin sijoittaa paastoon kutsuvaan virteen muistikuvat ja näkymät Jerusalemin kukkuloista, kun viime lokakuussa sain lehtimajanjuhlan loppuvaiheessa käydä itse paikan päällä. Tiedän toki, että rakennukset ja moni muu yksityiskohta on nyt toisin kuin Jeesuksen aikana. Voi ajatella, että nyt siellä on nähtävänä pelkät kehykset. Mutta toisaalta jokainen tietää myös sen, että hyvät kehykset vasta saavat maalauksen todella elämään. Siksi iloitsen teidän monen seurakuntalaisen puolesta, jotka olette viikon päästä lähdössä Israelin matkalle. Olkoon paastonaikanne alku tuolla matkalla Jumalan siunaama niin, että upeat kehykset kutsuisivat hengellisesti virvoittavalla tavalla katselemaan Herramme Jeesuksen Kristuksen kärsivää rakkautta!

Rakkaudestahan nyt on kysymys. Äsken kuultu ensimmäisen korinttolaiskirjeen 13. luku piirtää eteemme sellaisen rakkauden, joka keskittyen kuunneltuna tekee sanattomaksi. Tarkkaan ottaen meidän sanamme loppuvat ja samalla kertaa yksi sana tulee selvästi näkyviin, ihmiseksi tullut Sana, Jeesus Kristus. Mikään muu kuin Jeesuksen elämä ja kuolema ristillä meidän puolestamme ei sovi täydellisen tien, rakkauden koko sisällöksi.

Jeesus kulki edellä ja perässä seuraavat opetuslapset olivat ymmällään ja alkoivat pelätä. Miksi niin kävi, oltiinhan matkalla kaupunkiin, joka valmistautui jälleen kerran viettämään juhlaa Egyptin orjuudesta pääsemisen kunniaksi? Olisi voinut kuvitella, että matkalaiset olisivat olleet iloisen odotuksen vallassa niin kuin toivon viikon päästä matkaan lähtevienkin olevan. Markus ei evankeliumissaan kerro välitöntä syytä hämmennykseen ja tunnelmien vaihtumiseen. On katsottava taaksepäin ja etsittävä, mitä olikaan tapahtunut aiemmin. Kahdesti aiemmin Jeesus oli ruvennut puhumaan opetuslapsilleen edessään olevasta kärsimyksestä ja kuolemasta, mutta myös ylösnousemuksestaan. Ensimmäisellä kerralla se tapahtui heti sen jälkeen, kun Simon Pietari oli tunnustanut Jeesuksen Messiaaksi, Jumalan lupaamaksi voidelluksi kuninkaaksi. Ensimmäinen kerta ei kuitenkaan johtanut asian ymmärtämiseen vaan aivan päinvastaiseen tulokseen. Kun Pietari yritti lopettaa puheet alkuunsa, Jeesus joutui sanomaan hänelle: ”Väisty tieltäni, Saatana! Sinun ajatuksesi eivät ole Jumalasta, vaan ihmisestä!” (Mark.8:31-33). Toisesta kerrasta Galilean maisemissa Markus toteaa vain: ”Opetuslapset eivät ymmärtäneet. mitä hän näillä sanoillaan tarkoitti, mutta eivät rohjenneet kysyä häneltä.” (Mark.9:32). Ehkä nämä kärsimysilmoitukset olivat ruvenneet vaivaamaan opetuslasten mieliä Jerusalemin lähestyessä ja Jeesuksen kiristäessä vauhtiaan muiden edelle. Joka tapauksessa Jeesuksen mielessä päämäärä ja tehtävä olivat selvänä, ja entistä selvemmin ja yksityiskohtaisemmin hän ne nyt puhumaan ruvetessaan paljasti opetuslapsilleen.

Meidän perimmäinen käsityksemme rakkaudesta ja sen olemuksesta osoittautuu kerta kaikkiaan vastakkaiseksi sille rakkaudelle, josta apostoli kirjoitti korinttolaisille ja jota Jeesus käytännössä osoitti. Veljeksillä Jaakobilla ja Johanneksella on kyseenalainen kunnia olla paljastamassa inhimillisen rakkauskäsityksen vääristymä. Luukas kertoo evankeliumissaan, kuinka Jeesus ja opetuslapset matkalla Jerusalemiin käännytettiin erään samarialaisen kylän porteilta. Jaakob ja Johannes tulistuivat välittömästi ja suosittelivat tuollaiselle rakkaudettomuudelle mielestään sopivaa palkkaa: ”Herra, tahdotko, että käskemme tulen iskeä taivaasta ja tuhota heidät?” (Luuk.9:54). Resepti oli selvä: hyvä tuhoaa pahan ja tekee sen kaikella taivaallisella voimalla ja loistolla. Kun paha saa palkkansa ja kärsimään joutunut hyvä saa hyvityksen, silloin rakkaus toteutuu. Jaakob ja Johannes olivat mielestään ehdottamassa hyvää ja oikeaa asiaa, mutta saivat heti kuulla Jeesuksen nuhteet: ”Te ette tiedä, minkä hengen omat te olette.”

Todellinen rakkaus taisteli pahaa vastaan aivan toisenlaisin asein: suostumalla kärsimään ja kuolemaan. Rakkaus ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.

Kun Jeesus nyt kolmannen kerran ja entistä tarkemmin kuvasi, mitä kärsivän rakkauden tie hänen edessään tulisi sisältämään, ei viesti vieläkään mennyt perille. Veljekset Jaakob ja Johannes sen kertovat omalla järkeilyllään. Kun he ilmeisesti vihdoin suostuivat ajatukseen Jeesuksen kärsimystiestä, he eivät kuitenkaan edes ajatelleet joutuvansa itsekin seuraamaan samaa tietä. Päinvastoin, ajatukset siirtyivät edessä olevaan kirkkauteen ja mahdollisimman hyvään asemaan siinä vaiheessa. Veljekset ymmärsivät olevansa Jeesukselle rakkaita ja olettivat sen näkyvän tulevaisuudessa: ”Kun kirkkautesi tulee, anna meidän istua vierelläsi, toisen oikealla ja toisen vasemmalla puolella.”

Meidän käsityksemme rakkaudesta, myös Jumalan rakkaudesta, kulkee Jaakobin ja Johanneksen avaamaa latua: kyllähän rakkaus pitää omistaan huolen ja takaa suurimman mahdollisen onnen ja ilon jokaiselle, johon ulottuu. Tästä seuraa liian helposti myös epäilys kärsimyksen ongelman edessä: Onko Jumala todella rakkaus, kun tässä maailmassa on niin paljon pahaa ja kärsimystä? Miksei hän kaikkivaltiaana todellakin toimi niin kuin veljekset aiemmin vaativat, käyttäen taivaallista voimaansa pahan tuhoamiseen? Miksei hän palkitse niitä, jotka häneen uskovat, millään näkyvällä tavalla, jotta usko kasvaisi ja tulisi rohkeammaksi?

Jeesus antaa vastauksen kokonaisvaltaisesti, koko elämällään, teoillaan, julistuksellaan, kärsimisellään, kuolemallaan ja ylösnousemisellaan. Jos Jumala käyttäisi Jaakobin ja Johanneksen tarjoilemaa reseptiä, ei ketään jäisi enää jäljelle. Syntiinlankeemus on niin totta ja läsnä jokaisessa, että kaikki me ansaitsisimme tulla tuhotuksi. Jeesus ei myöskään jätä vastaamatta kysymykseen palkitsemisesta. ”Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon kaikkien orja.” Palkka ei ole se, mitä veljekset toivoivat, vaan osallisuus siitä samasta tiestä, jota Jeesus itse oli kulkemassa. Samalla se on vastaus myös kärsimyksen ongelmaan. Tässä maailmassa vallitsevaa pahuutta ja kärsimystä vastaan on taisteltava niillä aseilla, joita Jumala itse käytti. Jeesuksen tie on myös hänen seuraajiensa tie. Jaakob ja Johannes saivat kuulla, että samanlaiset käänteet ovat myös heidän edessään tulevaisuudessa. Perimätieto kertoo Jaakobin kuolleen Kristuksen todistuksen tähden marttyyrikuoleman. Johannes sen sijaan sai elää korkeaan ikään ja kuolla ilmeisesti vanhuuteen, mutta hänkin sai kaikesta kokemastaan ja näkemästään oppia tuntemaan rakkauden todellisen olemuksen niin, että häntä kutsutaan nyt ’rakkauden apostoliksi’. Johannes kirjoittaa: ”Siinä on rakkaus - ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1.Joh.4:10).

Pian alkava paastonaika on meille annettu mahdollisuus yhdessä keskittyä Jumalan rakkauden tutkimiseen, mutta myös seuraamiseen. Paasto ei ole henkilökohtaisten tavoitteiden edistämistä, niin kuin sen monet maalliset muodot tuntuvat olevan. Yhtään enempää se ei ole keino ansaita palkkaa Jumalan edessä, niin kuin Islam opettaa. Jospa me voisimme tämän paastonajan kuluessa suostua Jeesuksen opettamaan palvelijan asemaan. Uskon, että silloin saisimme huomata parhaan mahdollisen palkan olevan siinä läsnä olevassa rakkaudessa, joka on kärsivällinen ja lempeä, ei kadehdi, ei kersku eikä pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan eikä katkeroidu.

Aki Lautamo