MARIANPÄIVÄ 22.3.2009

Ps. 113:1-8; 1. Sam. 2:1-2, 6-9; Room. 8:1-4; Luuk. 1:46-55;

Pienempiä ei saa kiusata! Useimmille meistä tämä sääntö on tuttu pienestä pitäen. Monille sen on opettanut oma äiti – joillekin opettaja tai joku muu kasvattaja. Valitettavan usein me kuitenkin kavennamme niin tämän kuin monen muunkin hyvän periaatteen liialla kirjaimellisuudella. Pienempiä emme kohtaa ainoastaan koulussa tai kotipihalla lasten leikeissä. Myös me aikuiset voimme kiusata pienempiä – ja surullisen usein näin myös teemme. Liian tavallista on, että käytämme meille uskottua valtaa väärin. Ajaessamme itsellemme rakkaita asioita, helposti unohtuvat ne, joiden puolia ei kukaan pidä. Eniten apua ei läheskään aina tarvitse se, joka jaksaa huutaa apua suurimmalla äänellä. Hiljainen kärsimys voi olla paljon suurempaa.

Raamatussa usein ylistetään Jumalaa siitä, että hän pitää niiden puolia, jotka ovat kaikkein heikoimmassa asemassa. Jumala pitää köyhien, leskien ja orpojen puolia. Tämän ajatuksen varaan rakentuu myös psalmitekstimme. Jumalan suuruus on sitä, että ”hän nostaa köyhän tomusta ja kohottaa kurjan loasta”. On helppo yhtyä psalminkirjoittajan ylistykseen; kukapa toinen voisi osoittaa samanlaista itsensä uhraavaa rakkautta kaikkia niitä kohtaan, joista muut ihmiset eivät välitä. Toki joskus voi näin tapahtua myös meidän ihmistenkin keskuudessa. Se kertoo siitä, että olemme päässeet osallisiksi Jumalan rakkaudesta ja siksi heijastamme sitä myös toisillemme. Mutta silloinkin olemme aina kuin rikkinäisiä peilejä. Kaikki kaunis, mitä saamme täällä aikaan, on synnin tahraamaa ja vain kalpea aavistus Jumalan hyvyydestä.

Vanhan testamentin tekstissämme kohtaamme karkean pilkan ja pahan nolauksen uhriksi joutuneen naisen. Hanna oli Elkanan ensimmäinen vaimo. Elkana oli varmaankin mennyt jo nuorena naimisiin Hannan kanssa. Hanna oli ollut hyvä vaimo Elkanalle. Joidenkin vuosien kuluttua onnelliseen avioliittoon oli kuitenkin tullut särö: Jumala ei jostakin syystä ollut antanut Elkanalle ja Hannalle lasta. Aikansa kärsivällisesti odotettuaan muutosta tilanteeseen Elkana oli tehnyt ratkaisun, jolla hän satutti syvästi Hannaa: Elkana otti toisen vaimon, Peninnan.

Toiveet vaimojen sopuisasta rinnakkainelosta romahtivat viimeistään siinä vaiheessa, kun Peninna tuli raskaaksi. Säälimättä Peninna solvasi Hannaa tämän lapsettomuudesta. Jokavuotisten Silon pyhäkköön tehtyjen rukousmatkojen aikana Peninna sai jatkuvan syyn nälviä Hannaa Jumalankin hylkäämäksi – olihan Hannan hedelmättömyys ja kaikki siitä seurannut kurjuus Jumalan sallima onnettomuus.

Erään kerran Silossa Hanna oli rukoillut pyhäkössä Jumalaa pitkään ja hartaasti. Silloin Eeli-niminen pappi oli puuttunut asiaan. Oikein hävettää meidän pappien puolesta – kuinka kukaan Herran palvelija saattoi olla noin sokea: Luulla nyt surunsa kanssa rukouksessa painivaa ihmistä juopoksi! Hanna olisi voinut hyvällä syyllä lähteä tilanteesta syvästi loukkaantuneena ja päättää, ettei enää ikinä avaa pyhäkön ovea. Näin Hanna kuitenkaan ei ollut tehnyt, vaan hän nöyrästi ja kärsivällisesti oli selittänyt Eelille syvän murheensa syyn. Silloin Eeli oli luvannut Hannalle, että hän saisi pojan. Näin myös tapahtui. Tällainen on Hannan riemullisen kiitosvirren tausta.
Hannan kiitosvirsi alkaa tilanteen toteamisella. Jumala on palauttanut Hannalle hänen kunniansa antamalla tälle pojan. Hannan pahin vihollinen lienee ollut Peninna, joka yritti saada Hannan uskomaan, ettei Jumalakaan voinut Hannasta välittää. Nyt Hanna saattoi osoittaa Peninnan olleen väärässä.

Seuraavaksi Hanna virressään tunnustaa uskonsa Jumalaan. Jumala on kaikkivaltias. Sekä hyvä että paha tulee hänen kädestään. Jumalan rinnalla ei ole mitään kilpailevaa pahan mahtia, vaan kaikki pahan valta on kaukana Jumalan alapuolella. Hanna tunnustaa myös uskovansa Jumalan hyvyyteen. Vaikka hän ei tiedäkään, miksi Jumalan täytyy välillä antaa omilleen epämiellyttäviä kohtaloita, hän silti tietää, millainen on Jumalan sydämen laatu mitätöntä ja köyhää kohtaan: Jumala tahtoo korottaa hänet ylhäisten joukkoon!

Miksi näin? Kaiketi siksi, että mitättömälle ja köyhälle Jumalan apu kelpaa. Ihminen on luonnostaan ylpeä ja tahtoo selvitä kaikesta ilman Jumalaa. Vain se, joka ei selviä omin voimin, alkaa etsiä apua. Ja Jumala mielellään auttaa sellaisia, jotka häntä hädässään avuksi huutavat.

Virtensä Hanna lopettaa erityisen tärkeisiin sanoihin: ”Omin voimin ei yksikään menesty.” Jospa tämän muistaisimme omassa elämässämme! Siitä olisi ainakin kahdenlaisia seurauksia. Ensinnäkin ymmärtäisimme menestyksemme Jumalan lahjaksi ja olisimme siitä kiitollisia. Toiseksi emme turhaan yrittäisi elää elämäämme ilman Jumalaa, vaan turvautuisimme häneen kaikessa hädässämme.

Uuden testamentin lukukappaleemme jatkaa syvällisellä tavalla samaa ajatusta siitä, mihin Hannan kiitosvirsi päättyi. Roomalaiskirjeensä edellisessä luvussa Paavali on todennut, että hän ei kykene voittamaan sisällään asuvaa syntiä. Aikansa asian kanssa kamppailtuaan Paavalille ei ole jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin parahtaa: ”Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?”

Lukukappaleemme on vastausta tähän Paavalin lohduttomaan toteamukseen. Kun pysymme Jeesuksen omina, ei mikään kadotustuomio voi meitä kohdata – siitäkään huolimatta, että emme pysty koskaan tulemaan kokonaan synnittömiksi. Hengen laki on synnin ja kuoleman lakia vahvempi. Hengen lailla Paavali tarkoittaa sitä, että uskomalla Jeesukseen pääsemme taivaaseen. Jumala lukee meidän päällemme Jeesuksen vanhurskauden. Katsoessaan meitä Jumala näkee vain Jeesuksen hyvät teot. Siksi hänellä ei ole mitään syytä tuomita meitä kadotukseen.

Hengen laki ratkaisee ongelmamme suhteessa Jumalaan. Meidän ei tarvitse jännittää, miten meidän käy. Jeesuksen sovitustyön tähden pelastumisemme on suorastaan tylsistyttävän varma asia. Silti kenelläkään ei ole syytä laiskuuteen. Hengen laki kutsuu meitä kiitollisuuteen. Oikeaa kiitollisuutta ei koskaan voi mitata. Sillä ei ole mitään ala- eikä ylärajaa. Kukaan ei voi sanoa toiselle: ”Et ole riittävän kiitollinen.” Liioin kukaan ei voi sanoa: ”Olen jo täyttänyt kiitollisuuden mitan. Enää minun ei tarvitse olla kiitollinen.” Tällä tavalla Hengen laki velvoittaa meitä tekemään hyviä tekoja niitä laskematta ja niillä laskelmoimatta. Pyhityksemme ei koskaan tule valmiiksi. Ihminen voi aina yrittää noudattaa Jumalan lakia vielä vähän paremmin. Mutta toisaalta kenellekään ei ole liian myöhäistä siirtyä Hengen lain valtapiiriin. Minuutinkin mittainen kilvoitus on riittävän pitkä, jos vain sen vaikuttimena on ollut kiitollisuus siitä, mitä Jeesus on puolestamme tehnyt.

Evankeliumitekstimme muistuttaa hyvin paljon Vanhan testamentin lukukappaleenamme ollutta Hannan kiitosvirttä. Marian kiitosvirsi on yhtä väkevä spontaanissa riemussaan Jumalan suuruudesta. Marian kohdalla tilanteen tausta on kuitenkin erilainen.

Maria ei joutunut kärsimään lapsettomuudesta. Pikemminkin päinvastoin, Maria tuli kihlausaikanaan odottamattomalla tavalla raskaaksi. Koska Joosef, Marian sulhanen ei voinut olla lapsen isä, oli kihlaus ollut vaarassa purkautua. Kun tämä vaara oli väistynyt, lähti Maria pitkälle matkalle sukulaisensa Elisabetin luo. Matka ei ollut vaikea ainoastaan fyysisen rasituksen vuoksi. Myös Marian sydämessä asuva pelko haittasi matkantekoa. Mitä Elisabet sanoisi hänelle? Olisiko Elisabet yhtä epäluuloinen kuin Joosef? Entä jos Elisabet pitäisi Mariaa syntisenä eikä ottaisi tätä vastaan?

Jumala kuitenkin ylittää Marian odotukset. Elisabet ei ainoastaan hyväksy Mariaa, vaan hän iloitsee saadessaan nähdä tämän ja kutsuu Mariaa jopa Herransa äidiksi. Sen on täytynyt tuntua hyvältä Mariasta. Kuitenkaan Maria ei ylpisty saamastaan kunniallisesta vastaanotosta. Hän ymmärtää, että Jumala on hänet korottanut köyhyydestä ja mitättömyydestä koko maailman kunnioittamaksi. ”Nälkäiset hän on ruokkinut runsain määrin, mutta rikkaat hän on lähettänyt tyhjin käsin pois.” Maria ymmärtää, että Jumalan suuria tekoja eivät näe ne, jotka eivät niitä tarvitse. Mutta tarvitseville ne ovat ilmeisiä.

Niin Raamattu kuin kristinuskon historiakin tuntee useita suuria uskonsankareita. Kaikille näille on yhteistä se, että he ymmärsivät tehtävänsä olevan jotakin sellaista, mitä he eivät olleet ansainneet. Synnittömiä he eivät olleet ennen Jumalan kutsua eivätkä sen saatuaan. Ja kuitenkin, kun Jumala oli heidät kutsunut, he Marian tavoin vastasivat: ”Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit.”

Sen tosiasian, että Jumala kutsuu palvelijansa mitättömien ja nöyryytettyjen keskuudesta, tulisi kannustaa meitä tasapuolisuuteen ja välittämiseen sielläkin, missä tämän päivän yhteiskunnan arvot ovat armottomia. Jostakusta koulukiusatusta voi tulla piispa, joka herättää kirkkomme paatumuksestaan ja johdattaa sen takaisin Jumalan tahdon tielle. Joku sellainen vauva, joka nipinnapin on säästynyt joutumasta abortoitavaksi, voi kerran olla Suomen presidentti. Kaikesta raadollisuudestamme huolimatta Jumala on varannut myös sinulle ja minulle suuren tehtävän valtakunnassaan, jos vain sen nöyrin sydämin uskossa suostumme ottamaan vastaan. Siksi meidän tulee kannustaa ja rohkaista toisiamme pysymään uskollisina Jumalan kutsulle ja muistamaan, ettei kukaan ole liian mitätön Jumalalle.

Nyt nousemme tunnustamaan uskomme Jumalaan, joka nostaa köyhän tomusta.

Eero Kuikanmäki