PALMUSUNNUNTAI 5.4.2009

Matt.21:12-22

Palmusunnuntai on saanut nimensä siitä samasta hetkestä, jota myös kirkkovuoden alkaessa, 1. adventtisunnuntaina, muistetaan. Kun Jeesus ratsasti Jerusalemiin hetken juhlittuna kuninkaana, kansa otti hänet vastaan levittäen tielle vaatteita ja palmujen oksia. Sama asia on, kun meidän aikanamme korkealle valtiovieraalle levitetään punainen matto. Tänään, kun vuorossa on palmusunnuntain kolmannen vuosikerran tekstit, ei kuitenkaan palmuista puhuta enää mitään. Jeesuksen tulo Jerusalemiin oli jo tapahtunut, ja nyt seurataankin sitä, mihin toimiin juhlittu kuningas kaupungissa ryhtyi. Erityisen selvästi esiin tulee 1. adventin ja palmusunnuntain erilainen näkökulma samaan tapahtumaan. Kirkkovuoden alku tiivistyy ilosanomaan: ”Kuningas tulee”. Palmusunnuntai jatkaa: ”Kuningas tulee kärsimään ja kuolemaan”.

Ei Jeesus suunnannut kuninkaan palatsiin ottamaan valtaa haltuunsa, niin kuin varmaan suurin osa vastaanottajista odotti. Hän suuntasi kulkunsa temppeliin ja teki viimeistään tässä vaiheessa selväksi kaikille, millainen on olemukseltaan se valtakunta, jonka tulemista hän oli alusta asti julistanut. Jeesus tuli viimeistä kertaa siihen temppeliin, josta meille on Raamattuun talletettu myös ensimmäiset Jeesuksen lausumat sanat. Kun hän 12-vuotiaana jäi pääsiäisjuhlilta palaavien jälkeen temppeliin ja vanhemmat palasivat häntä etsimään, hän lausui: ”Mitä te minua etsitte? Ettekö tienneet, että minun tulee olla Isäni luona?” (Luuk.2:49).

Jumalan valtakunta on perusolemukseltaan yhteyttä Isään Jumalaan. Yhteyden puute Isään Jumalaan taas on ihmisen perusvamma, meille kaikille yhteinen onneton tila syntiinlankeemuksesta alkaen. Jeesus tuli tähän Jumalan luomaan maailmaan rakentamaan yhteyttä uudelleen. Ei hän tullut tekemään tästä luodusta maailmasta Jumalan valtakuntaa. Luodulla maailmalla on oma aikansa, ja Jumala on sanassaan antanut ymmärtää, että aika on lyhyt. Jumalan valtakunta sen sijaan on ikuinen valtakunta. Eikä ikuinen –sana silloin ole siinä alennusmyyntikäytössä, missä me ihmiset sitä usein omissa asioissamme käytämme. Ikuinen ei pääty koskaan.

Ikuinen, näillä ajallisilla silmillä näkymätön, Jumala on itse ilmoittanut, miten yhteys hänen ja meidän välillemme syntyy. Lyhin tiivistelmä siitä on yksinkertaisesti nimi Jeesus. Jo nimen merkitys, ”Jumalan vapauttaa”, ”Jumala pelastaa”, kertoo, mistä on kysymys. Varsinaisesti yhteys sitten syntyy, kasvaa ja kestää kaiken sen kautta, mitä Jeesus sanoo ja tekee meidän puolestamme. Näkymättömän, iankaikkisen Jumalan kohtaaminen on mahdollista juuri siksi, että hän itse tuli näkyväksi Sanassaan, Jeesuksessa Kristuksessa. Sana on edelleen avain-asia. Jeesus opetti jatkuvasti Jumalan ilmoittaman ja ihmisen kirjoitettavaksi annetun sanan käyttämistä Jumala-suhteen asioissa. Jeesus käytti jatkuvasti opetuksessaan oman aikansa Raamattua, meidän nykyistä Vanhaa testamenttiamme. Raamatun sanoilla, Hoosianna-huudolla, hänet oli otettu vastaan Jerusalemiin ja vielä temppeliinkin, ja niin pitikin tapahtua. Raamatun sanoilla Jeesus jälleen vastasi suuttuneille ylipapeille ja lainopettajille: ”Ettekö ole koskaan lukeneet tätä sanaa: ’Lasten ja imeväisten suusta sinä olet hankkinut kiitoksesi’?” Raamatun sanaa Jeesus lainasi myös hetkeä aiemmin ajettuaan kaupustelijat temppelistä ulos: ”On kirjoitettu: ’Minun huoneeni on oleva rukouksen huone.’ Mutta te teette siitä rosvojen luolan.”

Jumalan sana ja rukous ovat edelleen ne välineet, joiden kautta Jumalan valtakunta on todellisesti läsnä. Sana luettuna, julistettuna, kuultuna ja myös näkyvässä muodossa, kasteen ja ehtoollisen sakramentteina. Rukous yksin ja yhdessä, hiljaisina sydämen huokauksina, yhteisenä esirukouksena ja Jeesuksen itsensä opettamin sanoin. Tämä kaikki voi tuntua liian yksinkertaiselta ja – niin, ehkä liian lapselliselta – tavalta elää todeksi Jumalan valtakuntaa. Meidän luontomme vaatii jatkuvasti jotain omasta mielestämme konkreettisempaa ja kehittyneempää. Jeesuksen tullessa temppeliin se vaatimus oli tullut näkyväksi kaikessa siinä, mitä temppelissä tapahtui. Uhripalvelus oli oikeasti Jumalan sanassaan käskemä esikuva, joka valmisti Jeesuksen antaman uhrin ymmärtämiseen. Uhrieläinten välittäminen oli kehittynyt markkinoiksi, jotka oikeasta tarkoituksestaan huolimatta olivat varastaneet pääosan koko temppelin toiminnassa. Palvelevasta toiminnasta oli tullut pääasiallinen toiminta. Jeesus muistutti tärkeimmästä: olemme rukouksen huoneessa!

Meidän on uskallettava katsella oman seurakuntamme ja kirkkomme kaikkea työtä ja toimintaa Jeesuksen toimillaan avaamin silmin. Jokaisessa työtehtävässä ja toimessa tarvitaan varmasti sitä silmin näkyvää osaa, jota uhrieläinten välittämisenkin aikanaan piti palvella. Jokainen työ ja toimi seurakunnassa ja kirkossa pitäisi kuitenkin olla pohjimmiltaan tähtäämässä Jumalan valtakunnan toteutumiseen, ihmisen ja Jumalan välisen yhteyden syntymiseen ja kasvamiseen. Valitettavasti näin ei aina ole edes hengelliseksi määritellyssä toiminnassa puhumattakaan sitten vaikkapa talouden hoidosta, luottamustehtävien hoidosta tai muusta vastaavasta. Otan esimerkin läheltä, siitä, mistä itse olen virkani puolesta vastuussa. Iloitsemme seurakuntana nuorista, jotka ovat löytäneet tiensä myös tänne kirkkoon. Silti omissakin ajatuksissa löytää helpommin huolen nuorten joukon pysymisestä lukumääräisesti sopivana kuin siitä, mitä oikeasti kuuluu niille paljon useammille paikkakuntamme nuorille, jotka eivät täällä ole. Ei meidän seurakuntamme nuorisotyön perimmäinen tarkoitus ole eikä saa olla keskinäisen viihtymisen piirin pyörittäminen. Kyllä tavoitteena täytyy olla, että usko Kristukseen saisi syntyä, kasvaa ja kantaa hedelmää niin, että evankeliumi löytäisi yhä uusia kanavia muittenkin nuorten elämään. Toinen esimerkki kokonaiskirkon tasolta on kristillinen lähetystyö. Valtava esirukoushaaste on palauttaa kaikkien lähetysjärjestöjemme lähetysstrategia sellaiseen yksinkertaiseen muotoon, jossa ehdottomasti ensimmäinen ja tärkein tavoite olisi uskon syntyminen Jeesukseen Kristukseen. Lähetystehtävä on koko kristillisen kirkon ja jokaisen kristityn perustehtävä. Kuitenkin juuri siinä arastellaan Jeesuksen yksinkertaisen Jumalan valtakunnan julistamisen esimerkkiä. Tässä kohdassa Jeesus voisi sanoa meille: ”Ettekö ole koskaan lukeneet tätä sanaa: ’Lasten ja imeväisten suusta sinä olet hankkinut kiitoksesi’?”. Lähetystyötä voi tehdä oikein vain lapsen kaltaisella luottamuksella Jumalan sanaan ja sen toteutumiseen.

Jotenkin irralliselta vaikuttaa nopeasti luettuna päivän evankeliumin loppuosa, seuraavan päivän kertomus Jeesuksesta ja viikunapuusta. Tapahtuma ei kuitenkaan ole ollenkaan irrallaan siitä, mitä päivää aiemmin oli temppelissä tapahtunut. Hedelmätön viikunapuu on – ei varmaan mikään yllätys – myös Vanhan testamentin sisältämä kirjallinen kuva. Profeetta Miikan kirjassa Jumalasta luopunutta Israelin kansaa kuvataan näin: ”Voi minua! Minun on käynyt niin kuin käy hedelmänkorjuun jälkeen ja viininkorjuuajan mentyä: ei löydy enää rypäleitä syötäväksi, ei viikunoita, vaikka kuinka etsin.” (Miika 7:1). Viikunapuun kiroamisella ja sitä seuranneella puun kuivettumisella Jeesus yksinkertaisesti halusi korostaa, kuinka vakava asia Jumalan valtakunnan hylkääminen on. Uskomalla Jeesukseen Kristukseen meillä on yhteys Isään ja olemme todella Jumalan valtakunnasta osallisia. Ilman tätä yhteyttä taas ei ole mitään todellista elämää, vaan edessä on ennen pitkää viikunapuun kohtalo.
Viikunapuun kuivettumista seuranneessa keskustelussa on meille ihana evankeliumi ja lupaus. Kun Jeesus opetti: ”…jos teillä olisi uskoa…te voisitte…”, hän ei tietenkään viime kädessä puhunut silmillä nähtävistä tapahtumista, kuten puun kuivettuminen tai vuoren siirtyminen. Jeesus puhui tärkeimmästä, siitä, mihin viikunapuun kohtalokin viittasi. ”Mitä tahansa te uskossa rukoillen pyydätte, sen te saatte.” Usko Kristukseen ei pane meitä rukoilemaan puitten kuivumista tai maansiirtymisihmeitä, vaan jotain vielä ihmeellisempää ja suurempaa: sitä, että lupaus syntien anteeksiantamuksesta ja iankaikkisesta elämästä Jeesuksessa Kristuksessa otetaan edelleen todesta. Uskossa rukoillen me saamme pyytää, että viikunapuu kantaa paljon hedelmää siihen päivään saakka, jolloin sato lopullisesti kerätään. Eikä se päivä ole kaukana – tämäkin lasten ja imeväisten suulla sanottuna.

Aki Lautamo