PITKÄPERJANTAI 10.4.2009

Matt.27:33-54

Pitkäperjantain evankeliumin tapahtumat keskittyvät yhteen pisteeseen ajassa ja paikassa, lähes kahden tuhannen vuoden taakse Jerusalemin kaupungin muurin ulkopuolella sijainneelle kukkulalle, jota kutsuttiin Golgataksi. Aika kuluu tavalla, jolle me emme mahda yhtään mitään. Paikat pysyvät, mutta ajan saatossa nekin muuttavat vähitellen muotoaan. Muutokseen vaikuttavat luonto ja ihmiset yhdessä. Tämän hetken Jerusalemissa ei olla yksimielisiä siitä, missä päivän evankeliumin tapahtumat kerran olivat katseltavina ja koettavina. Kaksi vahvinta vaihtoehtoa kilpailevat pyhiinvaeltajien ja muuten vain paikalle tulleitten turistien mielenkiinnosta. Vanhimmat historialliset perinteet on pyhän haudan kirkolla, joka tosin nyt sijaitsee Jerusalemin vanhan kaupungin muurien sisäpuolella, mutta Jeesuksen aikaisen kaupunginmuurin ulkopuolella. Hyvän haasteen hautakirkolle esittää ns. Gordonin Golgata, jonka välittömässä läheisyydessä on monelle kuvistakin tuttu puutarhahauta.

Pyhän haudan kirkon tungoksessa ja hälinässä on vaikea kuvitella, miltä maisema olisi näyttänyt Matteuksen kuvaamien tapahtumien aikana. Silloin, kun Jeesusta kuljetettiin Golgatalle, ei paikalla ollut myöskään kovin hiljaista. Silloin sinne olivat tullet erityisesti ne, jotka tunsivat vahingoniloa Jeesuksen kohtalosta ja halusivat ottaa tilanteesta kaiken irti pilkkaamalla ja solvaamalla. Jos pyhän haudan kirkko osoittaa oikean paikan, voisi kuvitella, että Gordonin Golgata kertoo paremmin sen, miltä Jeesuksen teloituspaikka suunnilleen näytti. Ristiinnaulitseminen hoidettiin valtaväylien läheisyydessä, sillä rangaistuksen oli tarkoitus olla mahdollisimman julkinen. Gordonin Golgatan vierestä kulki jo silloin kahteen eri suuntaan haarautuva päätie, ja kukkulan laelle pystytetyt ristit eivät olisi keneltäkään jääneet huomaamatta.

Niin tärkeää kuin onkin todentaa Jeesuksen ristiinnaulitsemisen aika ja paikka historiassa, vielä tärkeämpää on ymmärtää, ettei sen merkitys jäänyt yhteen hetkeen ja paikkaan. Vaikka ristinpuu ei enää seiso sen enempää hautakirkon sisällä olevalla Golgatalla kuin bussiaseman vieressä olevalla Gordonin Golgatan mäelläkään, merkitsee Jeesuksen risti käännekohtaa koko ajan historiassa. Ajan alussa on luominen ja lankeemus. Lopussa on tuomio ja iankaikkisuus, mutta siinä keskellä kaikkein tärkein piste on risti. Lankeemuksen jälkeen ihmiskunta eli sellaisen lupauksen varassa, jonka lunastukseen ei mikään vähempi riittänyt kuin Kristuksen risti. Me elämme täyttyneen lupauksen värittämää aikaa odottaen tuomiota ja iankaikkisuutta. Millä tavalla me tulevaa odotamme, määräytyy siitä, miten risti saa vaikuttaa meidän olemassa oloomme ja elämäämme.

Apostoli Paavali avaa meille oikean näkökulman ja ristin sanoman keskeisyyden: ”Puhe rististä on hulluutta niiden mielestä, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima” ja vähän myöhemmin: ”En halunnut tietää teidän luonanne mistään muusta kuin Jeesuksesta Kristuksesta, en muusta kuin ristiinnaulitusta Kristuksesta” (1.Kor.1:18, 2:2).

Jeesuksen ristiinnaulitseminen on keskeinen tapahtuma kaikissa neljässä Uuden testamentin evankeliumikirjassa. Vaikka meillä on tänä vuonna vuorossa Matteuksen teokseensa kirjaama kuvaus, emme unohda muittenkaan evankelistojen tuomaa lisää kokonaiskuvaan. Tämän jumalanpalveluksen synnintunnustusrukous muistutti esimerkiksi siitä, minkä vain Luukas tietää kertoa. Ilman hänen kuvaustaan meillä ei olisi lohduttavaa ja rohkaisevaa esimerkkiä siitä, kuinka varmasti itsessään arvoton ja mitään ansaitsematon ristin ryöväri sai elämänsä viimeisinä hetkinä vierellään riippuvalta Kuninkaalta lupauksen: ”Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa”. Muuta ei tarvittu kuin turvautuminen ristiinnaulittuun Herraan.

Unohtaa ei myöskään voi Vanhan testamentin profeetallista sanaa, josta myös kuulimme valtavan puhuttelevan kuvauksen Herran kärsivästä palvelijasta profeetta Jesajan välittämänä n. 700 vuotta ennen Kristusta. Myös monet psalmit, erityisesti tänäänkin käytetty Ps.22, ovat yksityiskohtaista ristin tapahtumien kuvausta paljon ennen Jeesuksen aikaa. Eikä ainoastaan suoraan ristiinnaulitsemisesta kertova vaan myös vertauskuvallinen runsas aineisto Vanhassa testamentissa avaa meille monia uusia oivaltavia näkökulmia. Yksi perinteinen ajatus liittyy Golgatan paikkaan ja sen vaiheisiin historian pyörteissä. Vanha perimätieto sijoittaa samaan paikkaan ainakin kaksi Vanhan testamentin tapahtumaa. Ensinnäkin ajatellaan, että Golgata on sama paikka, jonne ensimmäinen ihminen vihdoin haudattiin, kun syntiinlankeemuksen seurauksena otteen saanut kuolema vihdoin oli valmis 930 vuotta eläneessä Adamissa. Toiseksi perimätieto kertoo, että Jumala johdatti Abrahamin samalle kukkulalle, silloin Moorian maaksi kutsutulle seudulle, uhraamaan oman poikansa Iisakin. Kumpaakaan paikkatietoa ei Raamattu varsinaisesti tue, mutta molemmat asiat sijoitettuna Golgatalle avaavat hienolla tavalla sitä, mitä Jeesuksen ristiinnaulitsemisessa todella tapahtui. Vanhoissa ristiä esittävissä tauluissa, myös kirkkomme sakastissa sijaitsevassa edellisen kirkon alttaritaulussa, on ristin juurelle maalattu pääkallo ja raajojen luita. Ne kuvaavat Adamin luita. Veri, joka valui Jeesuksen haavoista ristinpuuta pitkin maahan, valui ensimmäiseksi juuri Adamin luitten päälle. Ensimmäisestä ihmisestä alkaen velka tuli maksetuksi. Se on varmasti totta Adamin ja jokaisen Adamin jälkeläisen osalta; siis myös meidän. Se on totta siitä huolimatta, vaikka Adamin luut eivät olisikaan olleet juuri sillä kohdalla. Velka tuli maksetuksi, kun Jeesus ristillä lausui: ”Se on täytetty.”

Abrahamin ja Iisakin tapaus taas antaa meille inhimillisesti lähelle tulevana edes pienen aavistuksen siitä, millaisen uhrin Isä Jumala rakkaudessaan antoi meidän tähtemme. Rakkaus Jumalaan ja Jumalan antama tehtävä, mennä ja uhrata oma poika, sisältää järkyttävän suuren ristiriidan. Abrahamin osaan eläytyen pääsemme ainakin oikeaan suuntaan arvioidessamme, miltä Taivaallisen Isän sydämellä on tuntunut kohdistaa kaikki synnin aiheuttama oikeutettu viha omaan Poikaansa ja hylätä hänet. Matteus on tässä mielessä Markuksen tavoin sisällyttänyt ristiinnaulitsemiskuvaukseensa Jeesuksen ainoana lauseena kaikkein keskeisimmän: ”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?” Ilman sitä ei velka olisi tullut kuitatuksi, sillä syntiinlankeemuksen varsinainen seuraus, iankaikkinen kuolema, merkitsee syvimmillään hylätyksi tulemista ja eroon joutumista Jumalasta. Me saatamme ylpeydessämme ja mielettömyydessämme ajatella itse hylkäävämme Jumalan ja huomata sitten elämän aivan mahdolliseksi niinkin. Iankaikkinen ero Jumalasta ei tästä näkökulmasta tunnut meistä mitenkään niin kauhistuttavalta asialta. Asettuminen Iisakin paikalle isän kohotetun uhriveitsen alle toivottavasti puhuttelee niin kuin sen on tarkoitus. Iisakin elämä ja tulevaisuus olisi ehdottomasti päättynyt, jos veitsi ja polttorovion tuli olisi saanut tehdä tehtävänsä. Jeesus tunsi Isän Jumalan todellisesti ja suoraan, toisin kuin me. Hän myös ymmärsi mitä todella merkitsi joutua Jumalan hylkäämäksi. Me voimme oikein ymmärtää saman vasta sitten, kun viimeisellä tuomiolla tulemme tuntemaan Jumalan kasvoista kasvoihin.

Jumala keskeytti viime hetkessä Abrahamin uhraustoimen ja teki sen, minkä Abraham oli hetkeä aiemmin Jumalaan luottaen vastannut pojalleen: ”Jumala katsoo kyllä itselleen karitsan polttouhriksi, poikani” (1.Moos.22:8). Sillä kerralla polttouhriksi joutui sarvistaan pensaaseen takertunut oinas. Tällä kerralla uhrattavaa ei vaihdettu, ja Isä uhrasi Poikansa. Jos Abrahamin ja Iisakin uhripaikka oli toisaalla, oli se kuitenkin sisältönsä kannalta Golgata.

Tämän päivän evankeliumissa on monta pilkallista tekoa ja sanaa, joista jokainen kohdistuu Jeesukseen ja häneen erityisesti Jumalan Poikana. Silloin Golgatan kukkulalle kokoontunut pilkkaajien kuoro ei ole koskaan sen jälkeenkään potenut osanottajakatoa. Hyväksi ja jopa esimerkilliseksi ihmiseksi Jeesus kelpaa suurillekin joukoille, mutta että kyseessä olisi Jumalan Poika, joka on meille ainoa tie Jumalan yhteyteen! Se on jatkuvasti liikaa ja loukkauksen aihe suurelle, pelkään, että suurimmalle, osalle ihmisistä. Pitkäperjantain tapahtumia osittain sivusta seuraava, osittain myös virkansa puolesta tapahtumiin osallistuva sotilasjoukko sadanpäällikön, komppanianpäällikön, johdolla antaa tekstissämme ainoan oikean lausunnon: ”Tämä oli todella Jumalan Poika!”. Tietenkin voimme puuttua myös heidän tunnustukseensa ja korjata aikamuodon niin dynaamiseksi kuin tiedämme sen olevan: Herramme Jeesus Kristus oli, on ja on tuleva. Ristin tapahtuman tutkimisessa on meille kaksi tärkeää päämäärää. Ensiksi se, että uskomme ja ymmärrämme, että Jeesus kärsi ja kuoli juuri minun syntieni tähden minulle kuuluvan rangaistuksen minun puolestani. Minä olen vapaa! Toiseksi se, että Jeesus todella voitti synnin ja kuoleman vallan ja on meidän Herramme. Nyt on aika tunnustaa tämä tosiasia. Apostoli kirjoittaa: ”Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava, kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla, ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: ’Jeesus Kristus on Herra.’” (Fil.2:10-11).

Aki Lautamo