9. SUNNUNTAI HELLUNTAISTA 2.8.2009

Ps. 92:5-10,13-16; Jer. 7:1-7; Hepr. 12:14-17; Matt. 7:24-29;



”Nainen näki nyt, että puun hedelmät olivat hyviä syödä ja että se oli kaunis katsella ja houkutteleva, koska se antoi ymmärrystä.” (1. Moos. 3:6a) Maistuis varmaan sullekin… Meillä jokaisella on varmasti useita kokemuksia siitä, kuinka asia, jota olimme pitäneet ilman muuta vääränä, alkoikin tarkemman pohdiskelun jälkeen tuntua hyvältä. Sitten löytynee niitäkin kokemuksia, jolloin aluksi hyvältä tuntunut asia muuttuikin mielessämme ylitsepääsemättömän vaikeaksi toteuttaa – kenties jopa suorastaan vääräksi valinnaksi. Ja niin sitten jäi sekin hyvä asia tekemättä. Löytyi tuhat hyvää tekosyytä – ellei suorastaan torjua tuo hyväksi tietämämme asia, niin ainakin siirtää se tuonnemmaksi. Miksi elämässämme niin usein hyvä kääntyy pahaksi ja paha hyväksi?

Ennen syntiinlankeemusta Paratiisissa oli helppoa erottaa totuus ja harha toisistaan. Se, mitä Jumala sanoi, oli totta ja oikeaa. Ja kaikki, mikä poikkesi siitä, oli valhetta ja väärää. Ihmisen hengelliset silmät olivat kunnossa. Ihminen tiesi, mikä oli hyvää. Pahasta sen sijaan ei ollut kokemusta. Ja kuitenkin sielunvihollinen sai ihmisen vaihtamaan tuon selkeän ja helpon elämän loputtomaan järkeilyn ja pohdiskelun suohon. Langenneelle ihmiselle on ominaista vatkata selvää asiaa niin kauan, että saa sen kääntymään mieleisekseen. Kierokin on suora, kun vain hiukan muutetaan määritelmiä. Mitä tulee tietoon Jumalasta, kaiken hyvän lähteestä, johtaa järkeilyn kriittinen arviointi tylyyn lopputulokseen: Ihmisen järki on sokea. Se ei koskaan voi tarjota uutta tietoa Jumalasta. Parhaimmillaankin se voi vain auttaa meitä käsittelemään Raamatusta saamaamme tietoa.

Päivän psalmitekstissä kirjoittaja kuvailee hengellistä sokeuttamme kahdella luonnosta otetulla kuvalla. Jumalattomia kuvaillaan ruohoksi. Jokainen kasvimaalla työskennellyt tietää, kuinka vaikeaa on saada villinä rehottavat rikkaruohot kuriin. Niille on ominaista kyky tarttua hetkeen. Jos ponnistelumme pariksi päiväksi keskeytyy, on tulos kasvimaalle palattaessa masentava. Juuri tällaisia ovat jumalattomat. He näyttävät vielä toistaiseksi kukoistavilta, mutta hetkenä minä hyvänsä heidät reväistään juuriltaan ja heitetään uuniin. Psalminkirjoittaja varoittaa meitä tekemästä väärää johtopäätöstä jumalattomien hetkellisestä menestyksestä.

Uskovia sen sijaan kuvataan samanlaisiksi kuin istutetut puut. Kukaan ei istuta puita sinne tänne vailla päämäärää. Jo siitä, että jossakin on istutettu puu, tiedetään heti, että jollakulla on tai ainakin on ollut tarkoitus ja suunnitelma tuota puuta varten. Istutetuille puille on tyypillistä, että ne eivät kanna hedelmää milloin tahansa toisin kuin vaikkapa voikukka. Istutettu puu vaatii monien vuosien ajan paljon kärsivällistä hoitoa. Hedelmät tulevat sitten, kun on niiden aika. Uskovista psalminkirjoittaja sanoo, että heidät on istutettu Herran temppeliin. Uskova siis elää paikassa, jossa Jumalan Sanaa luetaan ja opetetaan. Jos tästä pidämme kiinni, luvataan psalmissa, että saamme vielä vanhoinakin olla voimissamme.

Vanhan testamentin teksti tekee tärkeän lisäyksen psalmissamme esitettyihin ajatuksiin. Ei ole mikään itsestäänselvyys, että Jumalaan turvautuva ihminen saa olla Herran temppelissä. Kyseessä on Jumalan hyvä lahja, jonka hän myös voi ottaa pois nähdessään sen tarpeelliseksi meidän kasvattamiseksemme. Ei käy päinsä, että temppeliin istutettu puu kurottaa juurilonkeronsa temppelin ulkopuolelle ja ammentaa ravintoa muualtakin kuin Jumalan Sanasta. Voidaksemme säilyttää asemamme, meidän on hylättävä väärät tiemme.

Pelkät ulkonaiset puitteet eivät kerro koko totuutta. Meillä Euroopassa ja varsinkin Pohjoismaissa on paljon kauniita kirkkorakennuksia. Valitettavasti ne ovat useimmiten melko tyhjiä. Jumalan Sana ei jostakin syystä kelpaa. Profeetta Jeremia muistuttaa meitä siitä, että rakennuksen hyvästä käyttötarkoituksesta on kovin vähän hyötyä, ellei sitä käytetä oikein. Jotta kirkko voisi olla todellinen Herran huone, täytyy siellä opettaa Raamattua oikein ja opetuksen täytyy saada aikaan mielenmuutos meissä usein niin itsepäisesti vääryydessä pitäytyvissä ihmisissä.

Uuden testamentin teksti antaa Jeremian kuvailemille Jumalan mielen mukaisille teoille yhteisen nimen: ”Tavoitelkaa rauhaa kaikkien kanssa ja pyrkikää pyhitykseen.” Pyhitykseen kuuluu se, että yritämme elää Jumalan tahdon mukaisesti. Mutta se ei yksinään riitä. Jokainen, joka on hiukankaan vakavissaan yrittänyt tehdä elämässään ryhtiliikettä, on varsin pian huomannut, ettei homma toimi. Pahojen tekojen perkaaminen pois elämästä ei onnistu – pahoista sanoista ja ajatuksista puhumattakaan. Käy samalla tavalla kuin sipulia kuorittaessa: mitä enemmän kuorit, sitä enemmän itkettää. Pyhitystä ovatkin vanhat viisaat kristityt kuvailleet syveneväksi synnin ja armon tuntemiseksi. Vasta sitten, kun olet tunnistanut ja tunnustanut oman parantumattoman kelvottomuutesi, evankeliumi ristiinnaulitusta ja ylösnousseesta Vapahtajasta alkaa kelvata.

Heprealaiskirjeen kirjoittaja sanoo, että ilman pyhitystä kukaan ei ole näkevä Herraa. Miten tämä toteamus sopii yhteen sen kanssa, kun sanotaan, että yksin usko Jeesukseen riittää? Siten, että uskovan ihmisen elämä on luonnostaan päättymätöntä pyhitystä. Jos joku sanoo olevansa uskossa, mutta ei pidä Jumalan käskyjä arvossa, voidaan perustellusti kysyä, onkohan kyseinen henkilö sittenkään ymmärtänyt, mistä kristinuskossa oikein on kysymys.

Seuraavaksi lukukappaleessamme meitä varoitetaan katkeruudesta. Katkeruuden versot kasvavat siellä, missä ei anneta anteeksi. Ja siellä, missä ei anneta anteeksi, myös vähitellen lakataan pyytämästä anteeksi. Ensin ihmisiltä – sitten myös Jumalalta. Tästä näemme, kuinka vaarallisesta asiasta katkeruudessa on kysymys. Pomminvarmasti se vähitellen vierottaa meidät uskosta syntien anteeksiantamukseen. Jos kehitys saa jatkua riittävän kauan, uskostamme tulee ensin kovaa ja kylmää. Ja lopulta Jeesuskin menettää merkityksensä meille.

”Mutta eihän se minun uskoani haittaa, vaikka en antaisikaan läheisilleni heidän rikkomuksiaan anteeksi.” Jos huomaat ajattelevasi näin, tarkista, kaipaatko hengellisiä silmälaseja kyetäksesi ymmärtämään ja omistamaan, mitä Jeesus sinulle tahtoo antaa. Sillä juuri yhtä lyhytnäköisesti ajatteli ja sitten myös toimi Vanhan testamentin Esau, Jaakobin veli. Esau piti esikoisoikeuttaan pelkkänä muodollisuutena, jonka saattoi vaihtaa kattilalliseen soppaa. Hän ei joko muistanut tai välittänyt siitä, että esikoisuutensa kautta hänet oli kutsuttu omistamaan Jumalan hyvät lahjat. Siksi Jumala hylkäsi Esaun ja otti Jaakobin hänen tilalleen. Eikä tätä asiaa Esau kyennyt muuttamaan siinä vaiheessa, kun syöty soppa ei enää paljon mieltä lämmittänyt. Heprealaiskirjeen kirjoittaja kehottaa meitä uskollisuuteen Jumalan tahdon seuraamisessa. Tahallinen luopuminen tästä kristittynä elämiseen kuuluvasta etuoikeudesta, voi johtaa kohtalokkaisiin seurauksiin.

Hyvin samantapaisiin ajatuksiin Jeesus evankeliumitekstissämme päättää vuorisaarnansa. Ei riitä, että kuuntelee Jeesuksen opetusta. On myös toimittava sen mukaan. Muuten on elämämme mökki kovin höttöisellä pohjalla. Muodollinen uskonnollisuus saattaa toimia kohtuullisesti hyvinä päivinä. Mutta kun vaikeat ajat tulevat elämäämme, silloin punnitaan, miten kestävä on elämämme perusta.

Mikä siis erottaa totuuden valheesta? Tarkastellaanpa asiaa tekojen tai uskontojen näkökulmasta, vastaus on sama: Jumalan anteeksiantamus ja rakkaus meitä syntisiä kohtaan on asia, jota et mistään muualta kuin Raamatusta löydä. Sitä ei inhimillinen järki ilman Pyhää Henkeä kykene käsittämään. Tuntuu niin käsittämättömältä ajatella, että pyhä Jumala on valmis itse kärsimään rangaistuksen meidän puolestamme. Sellainen rakkaus on vertaansa vailla.

Tässä messussa Jumalan rakkaus tarjoillaan meille myös ehtoollispöydässä. Jos tunnet oman pahuutesi ja puutteellisen parannuksesi tahtoen sitä pyytää anteeksi, silloin olet kelvollinen ehtoollisvieras ja pystyt ottamaan ehtoollisen lahjan vastaan. Ehtoollinen ei ole elämässään onnistuneiden kristittyjen tilausravintola. Ehtoollinen on meitä epäonnistuneita varten, jotta saisimme kaikilla viidellä aistillamme vakuuttua siitä, että Jumalan anteeksiantamus on voimassa tänäänkin – minua ja sinua varten.

Nyt nousemme tunnustamaan uskomme anteeksiantavaan ja rakastavaan Jumalaan.

Eero Kuikanmäki