12. SUNNUNTAI HELLUNTAISTA 23.8.2009

Matt. 21:28-32

Aluksi haluaisin sanoa, että tässä vertauksessa on jotain perin tuttua. Maalaistalossa kasvaneena perheessä, jossa on kolme poikaa, syntyi aika usein tällainen tilanne, jossa jotakuta meistä kehotettiin tekemään jokin työ tai palvelus. Aika usein siinä kävi jommallakummalla tavalla. Joko niin että joku lupasi tehdä jotakin, mikä ei sitten tapahtunutkaan tai sitten yritti kieltäytyä jostakin, minkä sitten lopulta hivenen vastenmielisesti suoritti.
Nyt voisimme aluksi kysyä, ketä Jeesus tällä vertauksellaan tarkoittaa. Tämä vertaus kuuluu siihen sarjaan puheita ja vertauksia, minkä Jeesus piti ristiinnaulitsemista edeltävällä viikolla Jerusalemin temppelissä. Nyt meidän ei tarvitse itse miettiä kovin pitkään tätä kysymystä. Heti tämän ja seuraavan vertauksen jälkeen tässä luvussa mainitaan, että kun ylipapit ja fariseukset kuulivat nämä vertaukset, he ymmärsivät, että hän puhui nämä vertauksensa heistä. Niinpä he olisivat tahtoneet ottaa hänet kiinni mutta pelkäsivät kansaa, koska se piti häntä profeettana.
Voitaisiin siis sanoa, että tässä Jeesus kuvaa fariseuksia, jotka olivat mielestään hyviä ja hurskaita ihmisiä ja yrittivät noudattaa vilpittömästi Mooseksen lakia ja siihen tehtyjä lisäpykäliä, ettei vain kukaan vahingossa rikkoisi Jumalan lakia. Sitten siinä kuvataan myös sellaisia ihmisiä, joita kansa piti syntisinä, kuten publikaaneja ja porttoja, jotka alkuaan näyttävät kaikessa rikkovan Jumalan tahdon, mutta kuitenkin voivat tulla katumukseen, kuten niin monet esimerkit evankeliumeissa kertovat: esimerkiksi publikaani Sakkeus ja syntinen nainen, jonka fariseukset aikoivat kivittää.
Sitten vielä mahdollinen on sellainen selitys ja myös ilmeisen tosi, että tässä kuvataan juutalaisia ja pakanoita. Juutalaiset olivat pitävinään Jumalan lain, vaikka siinä todellisuudessa epäonnistuivatkin ja vielä lisäksi hylkäsivät Jumalan heille lähettämän Messiaan, Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan, joka kuoli heidän syntiensä tähden.
Pakanat taas alkuaan eivät tunteneet Jumalan tahtoa eivätkä välittäneet siitä, minkä omassatunnossaan tunsivat oikeaksi, mutta myöhemmin kun heille saarnattiin evankeliumia Kristuksesta, he kääntyivät suurin joukoin Vapahtajamme ja Herramme puoleen.

Nyt tänään meidän aiheenamme on: itsensä tutkiminen. Moni luulee että kristillisyys on pelkästään itsensä tutkimista. Sen vuoksi joko pelosta tai siitä ajatuksesta lähtien, että on oikein hyvä ihminen, moni katsoo parhaimmaksi pysyä kaukana kristillisen kirkon tilaisuuksista. Hän ajattelee, että sillä tiellä elämä tulee ikäväksi, se on jatkuvaa sydämen kaivelemista ja synkän synnintunnon hallitsemaa niin kuin Jukolan Simeonin vaellus.
Nyt ensiksi on syytä huomauttaa, että tuo itsensä tutkiminen ei perustu lainkaan ihmisen omiin mahdollisuuksiin. Kysymys ei ole meidän itsemme suorittamasta itsetutkistelusta, vaan kysymys on siitä että me saamme tulla sellaisina kuin olemme Jumalan kasvojen eteen. Sen vuoksi kristityn elämälle on välttämätöntä eläminen mukana seurakunnassa. Emme siis lähde ollenkaan siitä, että itse osaisimme oikoa elämämme mutkat ja viat, vaan saamme tulla Herran kasvojen eteen, missä hän sanallaan näyttää sen missä olemme tehneet syntiä tai erehtyneet.
Tässä vertauksessa Jeesus mainitsee kaksi veljestä. Voisimme sanoa, että noin inhimillisesti katsoen toinen oli hyvä poika ja toinen paha poika. Näinhän me ihmiset toisiamme arvostelemme. Nyt kuitenkin Jumalan kasvojen edessä käy ilmi, että nämä molemmat ovat syntisiä, vaikkakin hieman eri tavalla. Siellä missä Jumalan sanaa opetetaan, siellä Kristus itse sanallaan ja Pyhällä Hengellään valaisee tätä elämäämme ja tämän opetuksen alla meille kaikille käy juuri päinvastoin kuin mitä me luulemme. Siinä ihminen joka luulee olevansa hyvä, toimineensa Jumalan tahdon mukaan ja olevansa kaikin puolin kunnollinen, hänestä tuleekin Jumalan edessä rikkonut syntinen. Hänen kunnollisuutensa oli vain sitä, että hän sanoi Jumalalle: ”Minä tahdon.” Samaten ihmisten edessä hän tahtoi antaa sen vaikutelman, että minä kyllä toimin oikein.
Mutta kun sitten hänen todellisia tekojansa tarkataan, niin Jumalan sanan valossa paljastuu, että hän ei mennytkään. Otan tähän nyt pari esimerkkiä. Melkein kaikki täällä olevat ovat luultavasti nuoruudessaan käyneet rippikoulun. Se on päättynyt konfirmaatioon, joka tarkoittaa kristillisen uskon tunnustamista seurakunnan edessä. Mutta missä nämä kaikki, jotka silloin tunnustivat uskonsa nyt ovat? Miksi heitä ei ole näkynyt sen jälkeen Herran pyhällä ehtoollisella?
Joku voi sanoa että he tekivät sen puolipakolla, suvun ja ympäristön paineessa. Voi olla, että asiassa oli niitäkin piirteitä. Toisaalta kyllä pahantekoonkin ajaa melkoinen ympäristön paine siinä iässä. Mutta otetaan toinen esimerkki, jossa useimmiten ei ole kyse minkäänlaisesta pakosta. Se on, kun tänne alttarin eteen tulee nuori mies ja nainen ja lupaavat toisilleen elinikäistä rakkautta. Se on suurenmoinen ja kaunis tapahtuma, jollaisella tuo miehen ja naisen välinen liitto pitäisi aloittaa. Siitä pitäisi alkaa onnellinen perhe-elämä. Mutta miksi niin usein käykään toisin?
Mutta miksi nämä lupaukset ovat unohtuneet ja niin moni pari on päätynyt avio-eroon? Nykyinen maailma tarjoaa meille hyvin monenlaisia muitakin malleja, joilla voidaan luistaa näistä lupauksista ja päädytään entistä suurempiin erehdyksiin.
Siinäkin voi olla paljolti kysymys siitä, että on puuttunut tuo oman itsen tutkistelu Jumalan ja hänen kasvojensa edessä. Ihmisinä emme osaa itse auttaa itseämme. Tarvitsemme Jumalan sanan valoa ja myös toisten kristittyjen esimerkkiä ja neuvoja, että näistä menemisistä ei tulisi sellaisia, jotka jäävät kesken, pelkiksi aikomuksiksi.

Tämä on tarpeen jatkuvasti myös jokaisen kristityn elämässä. Miten kävikään Jeesuksen opetuslapselle Pietarille, joka myös lupasi: ”Vaikka kaikki muut sinut kieltäisivät, minä en kuitenkaan sinua kiellä.” Siihen Jeesus vastasi: ”Ennen kuin kukko laulaa, sinä kolmesti minut kiellät.”
Vasta tämän jälkeen Pietari oppi oikein tuntemaan itsensä. Kristillisyys ei ollutkaan hänen erinomaisuuttaan tai paremmuuttaan muihin opetuslapsiin nähden, se oli Kristuksen tuntemista ja hänen armonsa ja anteeksiantonsa varassa elämistä.
Sanoin alussa että tässä vertauksessa on jotakin perin tuttua. Luulen että niin on lopulta kaikkien meidän kohdallamme. Joko olemme tahtoneet ja emme ole tehneet tai olemme kieltäytyneet, mutta lopulta sitten taipuneet ja menneet. Niinpä tämä vertaus itse asiassa kertoo meille, miten syvästi ihmisyys on turmeltunut – se on sukua vertaukselle Tuhlaajapojasta, jossa siinäkin oli kaksi veljestä ja kumpikin osoittautui omalla tavallaan vääräksi Jumalan kasvojen edessä.
Näin meissä on totta tuo Paavalin sana Roomalaiskirjeessä: ”Kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla.” Tai toinen kohta: ”Sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen.” Tämä tarkoittaa sen tunnustamista, että ihmisellä ei luonnostaan ole tahdon vapautta, siis kykyä ja tahtoa hyvään.

Nyt tässä lopuksi Jeesus sanoo jotakin perin yllättävää. Se ikään kuin heilauttaa puntit ylösalaisin. ”Totisesti: portot ja publikaanit menevät ennen teitä Jumalan valtakuntaan.” Nuo, joita kaikki pitivät syntisinä, ohittavatkin nyt nuo itseensä tyytyväiset fariseukset, kun he tulevat Kristuksen luo ja saavat hänen nimessään synnit anteeksi. Siitähän meillä Ut:ssa vaikka kuinka monta esimerkkiä. Jeesus meni publikaani Sakkeuksen kotiin ja sanoi: ”Tänään on pelastus tullut tälle huoneelle. Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan sitä, mikä on kadonnut.” Taikka hän sanoi syntiselle naiselle fariseuksen kodissa: ”Sinun syntisi annetaan anteeksi. Mene äläkä tästedes enää syntiä tee.”
Tosin nämä Raamatussa esiintyvät portot ja publikaanit taitavat olla tuomioksi meidän aikamme ihmisille, koska he saatuaan synnit anteeksi tahtoivat pysyä Kristuksen luona ja elää jatkuvasti hänen yhteydessään ja myös luopua noista vääristä elämäntavoistaan.
Tämmöinen ihmeellinen sanoma on evankeliumi heti alusta lähtien: Ylpeät ja rikkaat se lähettää tyhjinä pois, mutta köyhille ja syntinsä tunteville se lahjoittaa pelastuksen.
Nyt kun tuo ihmisen itsetutkistelu näyttää johtavan pelkkään umpikujaan, Jeesus sanookin, että Johannes avasi teille vanhurskauden tien. Johannes osoitti ihmisille Jeesusta ja sanoi: ”Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin.”
Päinvastoin kuin me, meidän Herramme ei vain tahtonut, vaan toimi kaikessa koko elämänsä taivaallisen Isän tahdon mukaisesti. Meidän sijastamme, jotka emme tahdo, hän antautui kärsimykseen, ristiin ja kuolemaan ja näin kantoi meidän syntimme. Viattomalla uhrillaan hän Jumalan Karitsana avasi meille tien pelastukseen, pääsyn Jumalan yhteyteen ja iankaikkiseen elämään.
Meidän osamme on, että me saamme nyt jälkeenpäin tulla katumukseen ja uskoa häneen, niin että tulemme hänessä Jumalalle kelpaaviksi ja autuaiksi.

Lasse Marjokorpi