16. SUNNUNTAI HELLUNTAISTA 20.9.2009

Ps. 86:1, 3-7; 2. Moos. 16:11-19, 31, 35; Ap.t. 20:32-35; Matt. 6:19-24;

”Tänne saakka on tultu hänen voimassaan. Huomispäivästä vielä en tiedä. Kyllä Jumala huolen pitää hulluistaan. Vieköön hän, minne tahtoo vain viedä.” Näin laulaa Pekka Simojoki Exit-yhtyeen laulussa ”Tänne saakka on tultu”. Jumalan hulluista puhutaan usein ihannoivasti. Mutta millaista on ”raamatullinen hulluus”? (Mikä käsitehirviö!) Sulkeeko Jumalan huolenpitoon luottaminen pois vaikeuksien ennakoimisen ja tulevaisuuteen varautumisen? Jos uskon elämäni Jumalan vastuulle, tarkoittaako se, että minun ei tarvitse ottaa siitä vastuuta laisinkaan?

Päivän psalmitekstissämme Daavid pyytää Jumalalta apua vaikeassa tilanteessa. Emme tiedä tarkemmin, millaiseen ahdistukseen hän oli joutunut. Sen sijaan Daavidin luottavaisuus Jumalan apuun nousee vahvana esille. Mihin perustuu hänen varmuutensa siitä, että Jumala tahtoo häntä tässäkin tilanteessa auttaa?

Daavid sanoo olevansa Herran palvelija. Pieni omistusliite sanassa ”palvelijasi” sisältää kahden kirjaimen mittaisen evankeliumin. Daavid tietää olevansa Jumalan omaisuutta. Omistamiseen kuuluu aina sekä oikeuksia että velvollisuuksia. Psalmissaan Daavid vetoaa Jumalan velvollisuuteen pitää hänestä huolta – aivan kuten pieni lapsi voi hädän hetkellä luottavaisesti vedota vanhempiinsa. Ei lapsen tarvitse miettiä, mahtavatkohan isä ja äiti auttaa minua. Luottamus on lapsen etuoikeus.

Vanhan testamentin lukukappaleemme kertoo meille yksityiskohtaisen esimerkin siitä, miten Jumala omiaan auttaa. Israelilaiset ovat vaeltaneet suunnilleen kuukauden ajan Sinin autiomaassa. Egyptistä mukaan otettu ruokaa alkaa olla vähissä. Tyytymätön nurina kansan keskuudessa kasvaa: Mistä saadaan ruokaa nyt, kun omat eväät on syöty?

Jumala vastaa – myös tyytymättömille ihmisille – osoittamalla suuruutensa. Kun Jumala järjestää nälkäisille vaeltajille ruokaa, ei kyse ole sinänsä ihmeellisestä asiasta. Viiriäisten tulo israelilaisten leiriin selittyy niiden normaalilla kevätmuutolla. Samoin on mannaa erittynyt tamariskipuun oksistoon puun kuoren alla elävistä kilpikirvoista kautta aikojen. Ihme liittyy ajoitukseen. Tavallisten luonnonilmiöiden kautta tuleva apu on ihme silloin, kun se kohtaa hätään joutuneen täsmälleen oikeaan aikaan ja oikealla tavalla. Jumalan toiminnan ”luonnollisuus” johtuu siitä, että hän ei pakota ihmistä yhteyteensä. Lempeä suostuttelu antaa tilaa aidolle rakkaudelle, jonka syntyminen edellyttää vapaaehtoisuutta.

On tärkeä huomata, että israelilaiset saivat kerätä ruokaa vain yhden päivän tarpeiksi kerrallaan. Poikkeuksen muodosti sapatti. Sapattina ei ruokaa saanut kerätä, vaan edellisenä päivänä kerätty ruoka riitti myös pyhäpäivän ravinnoksi. Näin mitattiin kansan luottamus Jumalan huolenpitoon. Samalla opetettiin sapatin perusmerkitys: ihminen ei ole kone, vaan hän tarvitsee lepopäivän. Lepo ei ole vain asioiden tekemättä jättämistä. Lepopäivän pitäminen on työstä paastoamista. Ja kuten kaikessa paastoamisessa, on tässäkin tapauksessa pidettävä tarkkaan huolta siitä, miten syntyneen tyhjän tilan käytämme. Lepopäivään kuuluva vapaa-aika tulee pyhittää Jumalalle kiitollisuudella siitä, että Jumala pitää meistä huolta. Kun näin teemme, Jumala siunaa lepopäivämme, niin että jaksamme jälleen tehdä työtä alkavalla viikolla iloisin mielin.

Jumala on suunnitellut ihmisen ja koko luomakunnan toimimaan seitsemän päivän mittaisen viikon rytmissä. Kun Jumala käskee pitämään lepopäivän nimenomaan joka seitsemäntenä päivänä, ei se ole Jumalan pikkumaisuutta. Kuten kaikki muutkin käskyt myös käsky pyhittää lepopäivä suojelee elämää. Koska ihminen langenneisuudessaan kuitenkin yrittää löytää onnensa ilman Jumalaa, on tätäkin Jumalan asettamaa rytmiä yritetty ”järkeistää” useilla eri tavoilla.

Tunnetuin ja systemaattisin yritys muuttaa lepopäivien rytmi lienee Ranskan vallankumouskalenteri, joka yritti aloittaa ajanlaskun uudestaan. Vallankumouskalenterissa vuosi jakaantui kahteentoista 30-päiväiseen kuukauteen, jotka jakaantuivat kolmeen 10-päiväiseen viikkoon. (Lisäksi oli 5 tai 6 tasauspäivää, jotka eivät kuuluneet mihinkään kuukauteen.) Päivä puolestaan jakautui 10 tuntiin, joista kussakin oli 100 minuuttia, joissa puolestaan oli 100 sekuntia. Järjestyksestä luovuttiin, koska kansa ei oppinut käyttämään 10-järjestelmään pohjautuvaa kelloa eikä työväestö jaksanut puurtaa 9 työpäivää yhtä lepopäivää kohti. (Tarkempaa tietoa löytyy mm. Wikipediasta hakusanalla Ranskan vallankumouskalenteri.)

Nykyisin kiusaus näyttäisi olevan kulkea toiseen suuntaan. Työn määrää vähennetään ja levon määrää lisätään. Runsas lepääminen ei kuitenkaan näytä lisäävän ihmisen hyvinvointia – eikä se varsinkaan helpota lepopäivän (edes yhden viikossa) pyhittämistä. Päinvastoin, ihminen täyttää vapaa-aikansa turhuudella ja taas henkinen pahoinvointi lisääntyy. Voisikohan tästä oppia jotakin…?

Uuden testamentin lukukappaleemme taustalla on tilanne, jossa Paavali on palaamassa kolmannelta lähetysmatkaltaan Jerusalemiin viimeistä kertaa. Pyhä Henki on ilmoittanut Paavalille, että tätä odottaa kahleet ja ahdinko. Silti Paavali ei suostu kääntymään tieltään, vaan iloitsee tilaisuudesta saada kylvää evankeliumia kovaankin maaperään. Jäähyväiskäynnillään Efeson seurakunnassa Paavali toteaa julistaneensa kuulijoilleen ”kaiken, mitä Jumalan pelastussuunnitelmaan kuuluu”. (j. 27)

”Jätän nyt teidät…” Paavali on kylvötyönsä suorittanut. Lähtö Efesosta on edessä. ”Tästä on hyvä jatkaa.”, kuten opiskelijoilla oli tapana kannustaa toisiaan aikanaan minun graduseminaarissani. Paavali ei kuitenkaan jätä efesolaisia tuuliajolle vaan ”Jumalan haltuun”. ”Parempaan ei ketään ihmistä voi jättää. Siinä suojassa on elämä.” (Jukka Norvanto, Raamattu elämään -sarja)

Efesolaisia Paavali muistuttaa siitä, että seurakuntien perustamisella hän ei milloinkaan ole pyrkinyt hyötymään taloudellisesti. Tämän periaatteensa vuoksi Paavalia kutsutaankin monesti ”teltantekijä-lähetystyöntekijäksi”. Jukka Norvanto kirjoittaa aiheesta: ”Paavali teki kaikkensa, jottei hänen kuulijoittensa parissa syntyisi ajatusta, että hän oli kiinnostunut näiden rahoista.” Läpinäkyvyys talousasioissa on tärkeää, koska ihmiset eivät Jumalan tavoin näe sitä, mikä on salassa (hyvässä ja pahassa). Avoimuus varjelee myös kiusauksilta ottaa toisten omaisuutta omaan käyttöön. Toisaalta Paavali aiheutti periaatteellaan myös sikäli pahennusta, että ympäröivässä kulttuurissa filosofin sanoman totuusarvo usein rinnastettiin tämän kykyyn rahastaa kuulijoitaan.

Lukukappaleemme päättäviä Jeesuksen sanoja ”Autuaampi on antaa kuin ottaa.” ei löydy evankeliumeista. Näin tämä raamatunkohta muistuttaa meille, että Jeesus sanoi ja teki paljon muutakin kuin evankeliumeihin on tallennettu. Kuitenkaan muualta Raamatusta löytyvät Jeesuksen sanat eivät ole yhtään vähemmän aitoja tai luotettavia. Tämän näkee siitäkin, että yhteensopivuus Jeesuksen muun sanoman (ja koko Raamatunkin) kanssa on ilmeinen: Itseensä käpertyminen tuhoaa suhteet lähimmäisiin ja ennen kaikkea Jumalaan. Sen sijaan omastaan jakaminen tuhoaa itsekkyyttä kasvattaa elämään Jumalan huolenpitoon luottaen.

Päivän evankeliumitekstissämme teemana on raha ja omaisuus. Aihe onkin Jeesuksen useimmin esille nostama asiakokonaisuus. Siten suhteemme rahaan on mitä syvällisimmässä määrin hengellinen kysymys, vaikka usein ajattelemmekin sen olevan hengellisestä elämästä täysin irrallaan oleva asia.

Raha on itsessään neutraali keksintö – sitä voidaan käyttää oikein ja väärin. Aivan samalla tavalla puukkokin on neutraali; rikollisen käsissä se voi viedä henkesi – lääkärin käsissä se voi pelastaa henkesi. Kun puhutaan rahan vääristä käyttötavoista, vaarallisinta on kiinnittää sydämensä siihen – siis tehdä rahasta epäjumala. (Vrt. Lutherin 1. käskyn selitys.) Epäitsekäs ihminen hallitsee omaisuutta – sen sijaan itsekästä ihmistä hallitsee hänen omaisuutensa.

Kesken puhettaan rahasta Jeesus alkaa puhua valosta, pimeydestä ja erilaisista silmistä. Miten tämä uusi puheenaihe liittyy edelliseen? Todellinen valo tulee ihmisen ulkopuolelta, Jumalasta. Terveet silmät näkevät Jumalan valon ja näin auttavat ihmistä suuntaamaan kulkunsa elämän halki vievällä polulla turvallisesti ympärillä vaanivien vaikeuksien lävitse voittoon. Pimeys puolestaan on valon puutetta. Sillä ei ole merkitystä, millä tavalla ja minkälaisen pimeyden vuoksi olet kulkenut harhaan – jos olet eksynyt, olet pulassa.

Vaikeaselkoisilta tuntuvat Jeesuksen sanat: ”Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, millainen onkaan pimeys!” Minun ymmärtääkseni Jeesus puhuu tässä pimeydestä, joka näyttää valolta. Tällainen pimeys on vaarallisinta, koska silloin ihmisen on vaikea tunnistaa omaa tilaansa. Ja kun palaamme kysymykseen rahasta, voidaan Jeesuksen ajatusta soveltaa näin: On tervettä opetella käyttämään omaisuutta vastuullisesti. Kuitenkin juuri menestys johtaa helposti ylpeyteen. Syntyy ajatus siitä, että hyvinhän tämä menee; omaisuuteni kantaa minua läpi elämän karikkojen mainiosti… (Mihin unohtuikaan Jumala, kaiken antaja?)

Lopuksi Jeesus puhuu ihmisen yrityksestä palvella Jumalaa ja mammonaa yhtä aikaa. Tätä kohtaa Jukka Norvanto selittää näin: ”Jeesus ei kiellä meitä olemasta kahden herran orjia, koska siinä ei olisi mitään järkeä. Ei kukaan kiellä meitä myöskään seisomasta yhtä aikaa yhdellä ja kahdella jalalla. Sellaista ei tarvitse kieltää, koska sekin on mahdotonta. Jumalan ja mammonan palveleminen ovat toisensa poissulkevia asioita.”

Kun siis Jeesus kehottaa meitä harkitsemaan, millaisten aarteiden haalimiseen elämässä kannattaa panostaa, on hyvä muistaa tämä: Ainoa aarteemme, jota ajan hammas ja rosvot eivät voi meiltä viedä, on Taivaassa. Uskolla vastaanotettava syntien anteeksiantamuksen lahja ainoana asiana säilyy matkassamme ajan rajan yli.

Miten siis on? Mitä päivän tekstit opettavat meille raamatullisesta hulluudesta? Ovatko Jumalan huolenpitoon luottaminen ja oma vastuunotto elämästä ristiriidassa keskenään? Minun mielestäni näyttää siltä, että näin ei ole. Molemmat voivat toteutua myös yhtä aikaa. Meillä on lupa – ja jopa velvollisuus – yrittää rakentaa itsellemme onnellista elämää kaikin käytettävissä olevin keinoin. Jumalan luomistyön saa elämässämme suurimman mahdollisen ylistyksen silloin, kun käytämme Jumalan hyviä lahjoja niin, että ne enenevät. Mutta samalla meidän on muistettava, että kaikki se hyvä, mitä meillä on – elämämme pelimerkit – tulevat Jumalalta. Siksi vastuullisuus merkitsee myös lähimmäistemme onnen huomioimista.

Samanlaisessa jännitteisessä suhteessa ovat monet muutkin kristillisen elämän käsiteparit. Esimerkiksi usko ja hyvät teot eivät nekään sulje toisiaan pois. Päinvastoin, usko ja hyvät teot ovat molemmat Pyhän Hengen työtä meissä. On vain muistettava, että omilla hyvillä teoillaan ei kukaan voi taivaspaikkaa itselleen lunastaa. Pelastus tulee meille yksin uskosta Jeesuksen loppuun asti täytettyyn sovitustyöhön – hänessä ilmaiseksi saatavasta ehdottomasta syntien anteeksiantamuksesta.

Mitä tämä kaikki voisi merkitä käytännössä? Yhtenä esimerkkinä voisi olla suhtautumisemme rakkaaseen kansankirkkoomme ja sen tilaan. Monia meistä yhdistää huoli siitä, että kirkkomme unohtaa ensimmäisen kutsumuksensa ja luopuu kokonaan Herrastaan. Pelon sekaisin tuntein seuraamme uutisia luopumuksen etenemisestä. Kyselemme, kuinka kauan kestää, ennen kuin kaikki tämä tapahtuu myös omassa seurakunnassamme.

Heittäkäämme kaikki murheemme Vapahtajamme harteille – kyllä hän pitää meistä huolen. Susien äänekäs ulvonta voi hajottaa lauman. Jos näin pääsee tapahtumaan, on tilanteemme todella huono. Yksinäinen lammas on helppo saalis susille.

Pelko voi myös lamauttaa meidät. Tai sitten vääränlainen huolettomuus voi tehdä meidät laiskoiksi. Tältä kohtalolta Herramme meidät varjelkoon! Vaikka saammekin luottaa siihen, että Herra pitää kirkostaan huolta, älkäämme silti unohtako rukoilla sen puolesta. Omalta paikaltamme käsin saamme olla taistelemassa vihollistamme vastaan niillä aseilla, jotka meidän käyttöömme on uskottu. Ja jos joskus kävisikin niin, että kirkkomme menettäisi enemmistöasemansa ja yhteiskunnalliset etuoikeutensa, muistakaamme, että Jumala pitää tälläkin hetkellä huolta lukemattomista vähemmistökirkoista eri puolilla maailmaa. Kyllä hän pystyy tekemään sen Suomessakin. Uskovien seurakunta pysyy maassamme niin kauan, kuin löytyy kaksi tai kolme, jotka tahtovat kokoontua yhteen Herransa nimessä. Meidän aktiivisuuttamme kysytään ennen kaikkea siinä, että suostumme näkemään sen vaivan, että kokoonnumme ulkoisista olosuhteista riippumatta seurakuntana yhteen rukoilemaan, kuulemaan Jumalan sanaa ja nauttimaan ehtoollisen lahjasta.

Eero Kuikanmäki